Tyhjät huoneet

Eräs parhaista kavereistani on tyyppi, jonka kanssa olen monista asioista eri mieltä. Käymme usein kiinnostavia keskusteluja erilaisista aiheista, viimeksi olimme napit vastakkain ilmastonmuutoksesta ja siitä millä tavalla yksittäisen ihmisen pitäisi ottaa se jokapäiväisessä elämässään huomioon. Kaverini ehdoton näkemys oli että ei mitenkään: koko ilmastonmuutos on vain suuri kansainvälinen huijaus, jonka varjolla suuret yritykset tekevät isoa bisnestä. Ihmiskunta on muutenkin liian mitätön tekijä muuttaakseen suuressa universumissa yhtään mitään – eihän tarvita kuin yksi asteroidi tai Yellowstonen supertulivuoren purkaus, niin olemme mennyttä joka tapauksessa. Parasta siis ottaa ilo irti siitä ajasta, jonka saamme vielä kekkuloida tällä planeetalla. Pidetään vain reteästi kaikki valot päällä.

Minä puolestani pidän tällaista ajattelua oikeutuksen etsimisenä sille, ettei omasta mukavuudestaan vain tarvitsisi yleisen edun nimissä tinkiä piiruakaan. On nimittäin selvää, ettei nykyinen meno voi millään jatkua. Ei voida lähteä siitä, että energiankulutuksemme vain kasvaa vuodesta, vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen. Mikään ei voi laajentua loputtomiin, planeettamme resurssien rajat tulevat väkisinkin jossain vaiheessa vastaan – eikä tällä ole edes mitään tekemistä sen kanssa uskooko ilmastonmuutokseen vai ei. Täällä vain alkaa olla liikaa porukkaa pitämässä niitä valoja yötä päivää päällä.

Kenen pitäisi sitten tinkiä? Maailman energiankulutuksen on arvioitu kasvavan vuoteen 2025 mennessä 58 prosenttia vuoden 2001 tasosta. Valtaosa tästä kasvusta tulee tapahtumaan Aasiassa, erityisesti kiinalaiset ovat joukolla lähteneet kirimään länsimaiden pitkää etumatkaa kiinni – eikä heitä voi pysäyttää argumentoimalla, että vain länsimaisilla ihmisillä on oikeus korkeaan elintasoon. Jos maailman energiankulutuksen ajattelee veneenä, jonka laidat ovat jo nykyisellään hädintuskin vesirajan yläpuolella, niin kehittyvien maiden lastatessa ruuheen lisää tavaraa se ei enää pysy pinnalla, ellei samanaikaisesti heitetä osaa vanhasta kuormasta yli laidan.

Kulutuksen vähentämisen pitää siis alkaa heistä, jotka ovat tähän mennessä kuluttaneet eniten. Meistä. Me suomalaiset olemmekin erikoistuneet törsäämään energiaa: vuonna 2003 meidän asukasta kohden laskettu ekologinen jalanjälkemme oli kolmanneksi suurin koko maailmassa. Osasyynä tähän on tietysti kylmä ilmastomme. Pysyisimmeköhän me kuitenkin hengissä ja lämpiminä hiukan niukemmallakin energialla?

Kaverini nauraa minulle nähdessään kuinka sammuttelen valoja huoneista, joissa ei ole ketään. Hän myös nauraa kasvissyönnilleni, kierrättämiselleni, julkisen liikenteen suosimiselle ja kaikelle muullekin toiminnalleni, jota hän kutsuu koivujen ja kuuttien halailuksi. Ja hän on aivan oikeassa: ei maailma tietenkään pelastu sillä, että polkupyörää polkeva poppari mutustaa ituja hämärässä talossa.

Minä näenkin oman viherpiipertelyni jonkinlaisena symbolisena nousuna barrikadeille rajattoman kasvun uskontoa vastaan. Meidän kaikkien olisi syytä miettiä kulutustottumuksiamme, sitä mikä on kohtuullista ja mikä tarpeetonta pullistelua. Bileet ovat päättymässä, ennemmin tai myöhemmin maailman on muutettava suuntaansa – ja muutos voi alkaa vain yksilöistä. Lamppujen sammuttelu on tietysti isoa kuvaa kauempaa tarkasteltaessa merkityksetöntä pelleilyä, mutta isoimmatkin kuvat koostuvat pienistä pikseleistä. Hiljalleen kuva muuttuu.

En suostu hyväksymään kaverini ajatusta siitä, että pitkässä juoksussa ihmiskunta on joka tapauksessa tuomittu tuhoon ja sukupuuttoa vastaan on turha pullikoida. Minä olen haaveilija: asteroidi ei ole vielä pyyhkäissyt meitä pois, supertulivuoret eivät ole vielä heränneet, maapallon lämpötila ei ole vielä noussut liikaa.

Niin kauan kun on vielä toivoa tämä mitättömän pieni partapikseli sammuttelee valoja tyhjistä huoneista.

Enkä ole yksin.